Ei yhteyttä palvelimeen
280
237946

Helene Schjerfbeck

(Suomi, 1862-1946)
Lähtöhinta
100 000 - 125 000 EUR
1 090 000 - 1 370 000 SEK
106 000 - 132 000 USD
Vasarahinta
95 000 EUR
Kuuluu jälleenmyyntikorvauksen piiriin

Lain mukaan ostaja maksaa tästä taideteoksesta taiteilijapalkkion. Enimmäismaksu on 5 %. Mitä korkeampi myyntihinta, sitä pienempi prosenttiosuus. Lisätietoja tästä laista:

Taiteen jälleenmyyntikorvaus Suomen : Kuvasto
Taiteen jälleenmyyntikorvaus Ruotsissa: BUS

Tietoa ostamisesta
Helene Schjerfbeck
(Suomi, 1862-1946)

EINAR REUTER (RUSKEA HARJOITELMA).

Sign. Öljy kankaalle, 44,4x36,2 cm

Torniolainen metsänhoitaja Einar Reuter osti ensimmäiset Helene Schjerfbeckin teoksensa, Halkopoika I (1910–11) ja Sisarukset (1913), vuonna 1914 taidekauppias Gösta Stenmanin kokoelman realisoinnista. Hän kiinnostui taiteilijasta, alkoi kerätä tämän teoksia ja omisti sittemmin huomattavan Schjerfbeckin maalausten kokoelman. Pelkkä kokoelman kerääminen ei Reuterille kuitenkaan riittänyt. Hän alkoi myös kirjoittaa Helene Schjerfbeckistä ja julkaisi vuodesta 1917 lähtien eri yhteyksissä H. Ahtelan nimellä lukuisia Schjerfbeckiä ja hänen taidettaan koskevia artikkeleita. Ensimmäinen, suppeahko monografia ilmestyi omakustanteena juuri vuonna 1917 Stenmanin järjestämän suuren Helene Schjerfbeckin yksityisnäyttelyn yhteydessä. Reuter-Ahtelan varsinaiseksi elämäntyöksi muodostui kuitenkin laaja elämäkerta Helena Schjerfbeck. Kamppailu kauneudesta, joka julkaistiin 1951, ruotsinkielinen versio Helena Schjerfbeck ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Vuosikymmenten kuluessa Einar Reuter valtasi itselleen aseman keskeisenä Schjerfbeck-asiantuntijana, ja hänestä tuli myös yksi Helene Schjerfbeckin lähimmistä ystävistä.
Maaliskuussa 1915 Einar Reuter kävi ensimmäisen kerran tapaamassa ihailemaansa taiteilijaa, joka oli vuonna 1902 muuttanut äitinsä kanssa Hyvinkäälle. Tuolloin Reuter oli jo hankkinut kaksi Schjerfbeckin maalausta lisää, Sininauhaisen tytön (1909) ja Medicien tyttären (1907). Vaikka Helene Schjerfbeck suhtautui yleensä hiukan torjuvasti tämäntapaisiin vierailuihin, hän koki nyt löytäneensä todellisen ymmärtäjän. Taiteilijatoverilleen Ada Thilénille hän kirjoitti, että metsänhoitaja oli osoittautunut sympaattiseksi ja mutkattomaksi mieheksi, joka oli hyvin perillä modernista taiteesta. Hän koki nyt löytäneensä henkilön, jonka kanssa saattoi vapaasti puhua taiteesta – sukulaissielun, joka oli samalla aaltopituudella. Vaikka Helene Schjerfbeck oli 52-vuotias ja Reuter täyttänyt edellisenä syksynä vasta 33 vuotta, ikäeroei ollut yhteisymmärryksen esteenä.
Tämän ensimmäisen vierailun jälkeen Einar Reuterin käynneistä tuli Helene Schjerfbeckille tärkeitä tapahtumia, jotka katkaisivat ajoittain yksitoikkoiselta tuntunutta elämänmenoa Hyvinkäällä. Heidän välillään alkoi myös säännöllinen kirjeenvaihto, ja se jatkui Schjerfbeckin kuolemaan, vuoteen 1946 saakka. Reuterin Schjerfbeckin teosten kokoelmaa kartuttivat pian myös muutamat taiteilijan hänelle lahjoittamat maalaukset kuten Punainen pää I (1915) ja Punaisia omenoita (1915). Näillä lahjoituksillaan Schjerfbeck halusi kiittää Einar Reuteria siitä ilosta, jota uuden ystävän löytyminen oli hänelle tuottanut. Vaikka Helene Schjerfbeck ei elänyt Hyvinkäällä erakkona, hän kärsi jatkuvasti taiteellisesta puutostilasta. Kontaktit toisiin taiteilijoihin olivat satunnaisia, eivätkä hänen ”taiteilijasisarensa” Helena Westermarck, Maria Wiik ja Ada Thilén, joita hän useimmin tapasi, ymmärtäneet hänelle läheisiä varhaisia modernisteja kuten esimerkiksi Henri de Toulouse-Lautrecia, Paul Cézannea, Vincent van Goghia tai Paul Gauguinia. Einar Reuterille nämä taiteilijat sen sijaan olivat tuttuja, sillä matkoillaan Saksaan ja Ranskaan hän oli tutustunut heidän teoksiinsa.
Helene Schjerfbeck kutsui Einar Reuteria ”metsäihmiseksi” (”skogsmänniska”), koska tämä oli ammatiltaan metsänhoitajaja innokas Lapin samoilija. Reuter oli kuitenkin myös harrastajataiteilija, jonka pelkistetyssä maalaustavassa on nähty selviä yhteyksiä Schjerfbeckin taiteeseen. Helene Schjerfbeck oli
hyvin kiinnostunut ystävänsä teoksista, ja he muodostivat yhdessä (sittemmin huonekalualalle siirtyneen) Bernhard Häklin kanssa Vapaat-nimisen ryhmän, joka järjesti Helsingissä kaksinäyttelyä vuosina 1920 ja 1924. Ryhmä syntyi Einar Reuterin aloitteesta ja myös kuoli hänen oman taiteellisen kunnianhimonsa sammuessa. Vuoden 1923 jälkeen hän ei maalannut mitään pariinkymmeneen vuoteen. Todennäköisesti luopumiseen vaikutti osaltaan Vapaiden osaksi tullut heikko arvostelumenestys, ryhmän ”varsinaiseksi sieluksi” koettua Helene Schjerfbeckiä lukuun ottamatta.
Helene Schjerfbeckille ajatus taiteilijatoveruudesta Einar Reuterin kanssa merkitsi erittäin paljon, ja hän koki ystävänsä maalaamisesta luopumisen tuskallisena menetyksenä. Reuter oli joutunut vaikeaan taiteelliseen kriisiin jo vuonna 1917 – samana vuonna, jolloin Schjerfbeckin taide koki Gösta Stenmanin järjestämän yksityisnäyttelyn ansiosta erittäin voimakkaan nousun – ja hänen tiedetään tuolloin tuhonneen monia maalauksiaan. Schjerfbeck yritti rohkaista Reuteria maalaamaan, ja kansalaissodan jälkeen kesällä 1918 he maalasivat pari viikkoa yhdessä Tammisaaressa. Helene Schjerfbeckin elämässä tämä kokemus yhteisestä taiteilijaelämästä oli erään unelman täyttymys, sillä heikko terveys oli pitkään rajoittanut hänen mahdollisuuksiaan maalausmatkoihin. Tammisaaren-viikot yhdessä taiteilijaystävän kanssa toivat hänelle mieleen nuoruusvuodet Pariisissa, ja valokuva Helene Schjerfbeckistä maalaustelineen ääressä Tammisaaren puistotiellä välittääkin poikkeuksellisen valoisan tunnelman.
Helene Schjerfbeck oli näihin aikoihin jo hyvin vahvasti kiintynyt Einar Reuteriin. Ystävä edusti hänelle kaikkea, mikä miehessä saattoi olla kaunista, viisasta ja hyvää, ja tämä kuvastuu myös hänen Reuterista maalaamissaan muotokuvissa. Yksi niistä, vuosina 1915–18 syntynyt, kuului Einar Reuterin omaan kokoelmaan. Siinä kiinnittää huomiota erityisesti vaaleana loistava otsa, jonka taakse näyttäisi kätkeytyvän vain valoisia ja suuria ajatuksia. Helene Schjerfbeckille Einar Reuterin kihlautuminen vuonna 1919 Ruotsissa tapaamansa nuoren Tyra Arpin kanssa oli järkytys, joka suisti hänen elämänsä raiteiltaan ja johti sairauskierteeseen. Vaikka Reuter myöhemmin aina tähdensi heidän suhteensa ”platoonisuutta”, kysymys oli ainakin Schjerfbeckin puolelta paljon syvemmästä tunteesta. Kihlauksen paljastuttua myös tunteet nousivat entistä avoimemmin pintaan, ja Schjerfbeckin ja Reuterin välinen suhde muuttui. Toisaalta se ehkä menetti jotain entisestä välittömyydestään, mutta toisaalta johti entistä läheisempään tutustumiseen. Einar Reuterin luopumiseen maalaamisesta pitkäksiaikaa vuonna 1923 saattoi vaikuttaa juuri edellisenä vuonna solmittu avioliitto.
Einar Reuter oli lähtöisin ruotsinkielisestä kulttuurisuvusta, mutta hän kävi suomenkielisen koulun, oli hyvin suomenmielinen ja kirjoitti suomeksi. Hän oli silti täysin kaksikielinen, mikä oli edellytys ystävyydelle Helene Schjerfbeckin kanssa, koska tämä ei hallinnut suomea. Tietty ongelmallinen jännite heidän välilleen syntyi sittemmin siitä, ettei Helene Schjerfbeck pystynyt lukemaan, mitä Reuter hänestä suomeksi kirjoitti. Hän koki asian ristiriitaisena, tavallaan hyväksyi sen mutta samalla myös pelkäsi mitä hänestä sanottaisiin. Kun ensimmäinen monografia vuonna 1917 ilmestyi, Helene Schjerfbeck ihmetteli Einar Reuterille: ”… oletteko Te todella tuhlannut kirjan minuun…” Helena Westermarckille hän totesi, että kirja pelotti häntä, mutta samalla hän oli ”kiitollinen myötätunnosta”.
Reuter-Ahtelan Helene Schjerfbeckistä kirjoittamat artikkelit ja monografiat rakensivat perustan sille, mitä hänestä taiteilijana ja ihmisenä pitkään ajateltiin. Reuter loi hänestä myytin yksinäisenä, omaan kauneusmaailmaansa eristäytyneenä, hauraana ja todellisesta elävästä elämästä osattomaksi jääneenä erakkona, joka eli vain taiteesta ja taiteelle. Tämä Einar Reuterin kirjoituksissaan luoma kuva ei vastannut taiteilijan omia käsityksiä. Hän ei kokenut olevansa osattomaksi jäänyt, kohtaloonsa alistunut raihnainen pyhimys, vaan arveli pikemminkin eläneensä myrskyisen elämän. Helene Schjerfbeck vastusti ylipäänsä voimakkaasti sitä ”henkistyneisyyden” auraa, jota hänen ympärilleen yhä tiukemmin luotiin ja jota myös hänen taidekauppiaansa Gösta Stenman osaltaan oli tukemassa.
Helene Schjerfbeckin ja Einar Reuterin välinen kirjeenvaihto jatkui taiteilijan viimeisiin, Saltsjöbadenissa Ruotsissa vietettyihin vuosiin saakka, mutta sen sävy muuttui. Loppuvaiheessa Schjerfbeck uskalsi jo puhua heidän pohjimmaisesta erilaisuudestaan, sillä hän arveli, ettei taiteilijan köyhyydellä ja vastoinkäymisillä kivetty tie olisi koskaan Reuterille riittänyt. Tavallaan hän oli pettynyt siitä, ettei hän Einar Reuterista ollut saanut kaipaamaansa täysiveristä taiteilijatoveria, vaikka olikin hänessä löytänyt taiteensa tärkeän puolustajan.

Riitta Konttinen

Alkuperä - Provenienssi

Einar Reuterin yksityiskokoelma, jonka jälkeen suvussa.

Näyttelyt

Näyttelyt: Helene Schjerfbeckin muistonäyttely, Taidehalli, Helsinki 1954; Helene Schjerfbeck, Ateneum, Helsinki 1992.

Kirjallisuus

H. Ahtela 1953, nro 431; Ateneum, Helsinki 1992, nro 254.

Muut tiedot

Tehty 1915-18.