Nordströmin tuotantoa leimasivat jo alkuvaiheessa rohkeus, omaleimaisuus ja uskollisuus omille valinnoilleen. Taiteilija seurasi tarkoin Pohjoismaiden vireää taide-elämää, erityisesti Ruotsin taidemaailman liikehdintää, ja teki useita opintomatkoja pysyäkseen ajan hermolla.
Tuotannon alkuvaiheen kubismista vaikutteensa saaneet figuratiiviset maalaukset muuttuivat pian dynaamisiksi geometrisiksi muodoiksi, ja vuonna 1949 pidetty taiteilijan ensimmäinen oma näyttely oli samalla ensimmäinen täysin abstraktia taidetta esittelevä näyttely Suomessa. Vuonna 1955 pidetyssä Artekin näyttelyssä teokset olivat yhä monumentaalisempia, suuret ja tarkkareunaiset väripinnat pyrkivät kohti aineettomuutta tasaisille levypinnoille maalattuina.
Nordström löysi oman vahvan linjansa nopeasti, ja abstrakti muotokieli herätti ajan taideyleisössä voimakkaita reaktioita. Terävin kritiikki tuomitsi konstruktivistiset teokset tunteettomiksi, kylmiksi ja dekoratiivisiksi, vaikka taiteilija itse koki työskentelevän pitkälti intuition varassa, ei matemaattisia apukeinoja käyttäen. Nordströmin tuotannossa väri näyttelee merkittävässä roolissa voimakkaan rytmikkyyden säestäessä, ja taiteilijan rakkaus jazz-musiikkiin yhdistyykin luontevasti visuaaliseen havaintoon. Vaikka Ruotsin taideyleisö oli Nordströmin abstrakteille teoksille Suomea avoimempi, sai taiteilija kotimaassaan todellista arvostusta osakseen vasta 1970-luvulta alkaen.

Kuva: Mauno Mannelin 1965.