Albert Edelfelt kuuluu eurooppalaisen 1800-luvun lopun realismin ja ulkoilmamaalauksen pioneereihin. Taiteentutkimuksessa Edelfeltin 1890-luvun tuotantoa ei yleensä ole sisällytetty symbolismia tai mytologiaan suuntautuvaa taidetta koskeviin yleisesityksiin. Edelfelt teki kuitenkin useita kuvitustöitä, joita voidaan pitää pikemmin mytologisina kuin historiallisina sekä teeman että motiivin esitystavan osalta.

Edelfelt kuvitti vuonna 1890 Figaro Illustrée -aikakauslehdelle André Theuriet’n keijurunon ja joutui ensimmäistä kertaa kokemaan Le Nun sensuuria alastomuuden vuoksi. ”Tämä on sulaa hulluutta!” julistaa Edelfelt kirjeessään äidilleen (16.5.1890) ja jatkaa: ”kun työ käsittelee uivaa naista, joka mielletään aallottareksi, ei häntä voi kuvata muuten kuin alasti, ja minun piirtämälläni naisella näkyy vain puolet rinnasta. Kaikkein koomisinta tässä on Figaron sievistely.”

Pariisissa julkaistiin vuodesta 1888 erillistä Le Nu au salon -katalogia. Ensimmäisen katalogin kansikuva kiellettiin Pariisissa katumyynnissä ja julkaisijat tuomittiin sakkoihin. Erotiikan ja mytologian välisestä rajasta väiteltiin jatkuvasti eurooppalaisen taideyleisön keskuudessa, ja alastomia vartaloita esittävien valokuvien, postikorttien ja kirjojen myynti kirjakaupoissa oli ankarasti kielletty. Esimerkiksi Suomessa Edelfeltin opiskeluaikaisia alastonmaalauksia ei esitetty alkuperäisversioina. Hänen oli pakko maalata laskostettuja kankaita sukuelinten päälle, jotta ketään, erityisesti hänen siskojaan, ei nolostuttaisi.

1890-luvulla Edelfelt teki useita mytologisia, puolialastomia naisia luonnossa esittäviä töitä, kenties Anders Zornin ja muiden taiteilijoiden sekä Le Nu -katalogin inspiroimana. Nämä symbolistiset teokset, esim. Nuorukainen ja vedenneito (1897), Diana (1898) sekä Kesäkuu (1898), ovat samalta kaudelta kuin Metsänneito (1898).

Teos on maalattu Helsingissä, missä Edelfelt vuokrasi ateljeetilaa osoitteessa Liisankatu 27 E. Perheen sisäkkö poseerasi teoksen mallina, ja taiteilija on teoksessa kuvannut hänet metsän nymfinä, jolla on kukkaseppele hiuksillaan.

Teksti: Marina Catani