Einar Ilmoni syntyi 1880 viisilapsiseen lääkäriperheeseen. Perheenisän ankarat kasvatusmenetelmät jättivät jo varhain jälkensä herkkään ja arkaan Einariin. Koulussa huonosti menestynyt mutta taiteellisesti lahjakas nuorukainen sai lopulta isältään luvan pyrkiä keskikoulun suoritettuaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Ateneumissa hänen lahjakkuutensa huomattiin, ja hänen uraltaan odotettiin paljon. Opettajista etenkin Helene Schjerfbeckillä oli paljon annettavaa Ilmonille.

Valmistuttuaan Ilmonilla ei ollut varaa jäädä Helsinkiin eikä lähteä opintomatkalle ulkomaille, minkä vuoksi hän päätyi asumaan vanhempiensa kotiin Kangasalle. Täällä sijainneessa vaatimattomassa ateljeessaan hän tuli maalaamaan suurimman osan tuotannostaan. Arka ja syrjäänvetäytyvä Ilmoni oli jo Ateneumin aikoinaan kokenut opiskelijatovereidensa seuran raskaaksi, ja muutettuaan Kangasalle hän alkoi viettää yhä eristäytyneempää ja sulkeutuneempaa elämää. Hän suhtautui taiteeseensa vakavuudella ja hartaudella, mutta otti vain harvoin vastaan tilaustöitä, ja myi teoksiaan hyvin vastahakoisesti. Uransa varrella hän maalasi etenkin herkkiä lapsimuotokuvia, uskonnollisia aiheita sekä syvällisiä maisematutkielmia kotinsa lähiympäristöstä.

Mielenterveysongelmien seurauksena Ilmoni vietti vuonna 1908 kolme kuukautta hermoparantolassa. Sieltä kotiuduttuaan taiteilijan työinto ja elämänilo olivat palanneet, ja hänen urallaan alkoi vireä luomiskausi. Alkunsa sai joukko suurikoisia teoksia, joista voi aistia uudenlaista rauhaa ja sopusointua. Tämän luomiskauden hedelmiin lukeutuu myös kaksi Kirkkomaalta- nimistä teosta. Aihetta maalatessan Ilmoni oli niin työnsä pauloissa ettei saanut edes öisin nukuttua. Aamuin illoin hän kulki hautausmaan ja kotinsa väliä, jättäen maalaustarvikkeensa yöksi kirkon sakastiin. Työtahdista huolestuneelle Aino-sisarelleen Einar selitti töidensä olevan kuin lapsiaan, joille hän tahtoi antaa kaikkensa.

Vaikka Ilmonia pidettiin lahjakkaana ja lupaavana taiteilijana, ei hän syrjäänvetäytyvän luonteensa vuoksi koskaan noussut aikansa taidekentällä siihen asemaan, jota hänelle oli uumoiltu. Ilmoni ei juurikaan ottanut vaikutteita aikansa taidevirtauksista, vaan maalasi eristyksissä omanlaistaan vähäeleistä ja melankolista, omasta sisäisestä maailmastaan ammentanutta taidetta. Ilmoni kuoli erakoituneena vuonna 1946. Hänet haudattiin samaiselle Kangasalan hautausmaalle, josta aukeavaa näkymää hän oli nuoruuden töissään kuvannut.