Taidemaalari, graafikko ja professori Unto Koistinen (1917-1994) oli yksi keskeisimmistä suomalaisista sodanjälkeisistä modernisteista. Koistinen ei koskaan liittynyt Suomen taide-elämää hallinneisiin ohjelmallisiin taiteilijaryhmiin, vaan kulki jo varhain urallaan kohti täysin omanlaistaan ilmaisua.

Karakteristisesti ilmeikkäät henkilökuvat sekä itsetutkiskeluun pohjanneet omakuvat alkoivat nousta hallitseviksi teemoiksi Koistisen tuotannossa 1950-luvun loppupuolella. Samoihin aikoihin taiteilija alkoi irtautua ajan nykytaiteesta ja kääntää katsettaan menneisyyteen. Oleskellessaan Espanjassa 1960-luvulla Koistinen tutustui vanhoihin freskoihin, joiden innoittamana hän kehitti uudenlaisen maalauspohjan raaputtamiseen pohjautuvan tekniikan sekä omaksui taiteeseensa ruskeanharmaan värimaailman.

Omakuvissaan Koistinen kuvasi itseään usein erilaisissa rooleissa. Nyt Bukowskilla myytävä taiteilijan myöhäistuotantoon ajoittuva omakuva Sininen rubiini (1972) sai innoituksensa taiteilijan viimeisestä Venetsian matkasta. Teoksessa hän on kuvannut itsensä renessanssiruhtinaana, jolla on päässään venetsialaisen dogen päähine ja paidan miehustassa sininen rubiini. Teos noudattaa sommitelmaltaan 1500-luvun Venetsiassa alkunsa saanutta muotokuvatyyppiä, jossa henkilö kuvataan vyötäröstä ylöspäin lähes luonnollisessa koossa, pää kääntyneenä hieman sivulle.

Unto Koistisella oli aivan omanlaisensa suhtautuminen teosten kehystämiseen. Hän keräili vanhoja patinoituneita kehyksiä, ja piti kehystä niin tärkeässä roolissa, että löytäessään hienon vanhan kehyksen saattoi jopa tehdä maalauksen varta vasten sitä varten. Ajan myötä kiinnostus kohdistui yhä vanhempiin kehyksiin. Sinisen rubiinin taiteilija kehysti 1500-1600-lukujen vaihteen pohjoisitalialaisilla raameilla, jotka alleviivaavat teoksen teemaa.