Joel Pettersson (1892-1937) varttui Ahvenanmaan Lemlandissa. Hänen vanhempansa Daniel ja Emilia Pettersson olivat kotoisin Föglön saaristokunnasta, eikä heitä Lemlandissa koskaan täysin hyväksytty osaksi yhteisöä. Joel Petterssonin elämää leimasi siis jo varhain ulkopuolisuuden tunne. Perheen isä odotti, että Joelista tulisi maanviljelijä, mutta pojan todellinen intohimo oli osallistuminen paikallisen nuorisojärjestön toimintaan. Nuorisojärjestössä hän kirjoitti yli neljäkymmentä näytelmää, joissa käsiteltiin pahuuden, ihmisen turhamaisuuden ja heikkouden kaltaisia aiheita paikallisin maustein ja koomisin sävyin. Hän näytteli usein omissa näytelmissään, ja teatterin lisäksi hänen toimintaansa nuorisojärjestössä kuului puheiden pitäminen, keskustelujen johtaminen ja piirtäminen.

Petterssonin haaveena oli tulla tunnustetuksi taiteilijaksi, yhtä rikkaaksi ja kuuluisaksi kuin Victor Westerholm. Vuonna 1913 hänet otettiin oppilaaksi Turun piirustuskouluun, jonka rehtorina Westerholm toimi. Valitettavasti tuolloin aika ei vielä ollut kypsä Petterssonin riehakkaalle mielikuvitukselle ja modernille muotokielelle, joka ei antanut ajan konventioiden hallita itseään. Westerholm ei antanut armoa oppilaalleen, ja kahden vuoden kuluttua Pettersson sai tarpeekseen ja palasi Ahvenanmaalle päätoimiseksi maanviljelijäksi. Halu luoda sanoin ja kuvin säilyi kuitenkin yhtä vahvana kuin ennenkin.

Petterssonin kirjoitukset ja tarinat liittyivät läheisesti hänen taiteeseensa, mutta yhtään hänen kirjallista työtään ei julkaistu hänen elinaikanaan, vaikka hän saavutti ajoittain jonkin verran menestystä kuvataiteilijana. Petterssonin teokset ovat maalauksellisia ja eloisia, ja niille on ominaista valon ja varjon huolellinen tasapaino. Aiheet ovat usein taiteilijan kotikylästä. Pettersson ei juurikaan pitänyt yhteyttä muihin taiteilijoihin lukuun ottamatta Mikko Carlstedtia, joka oli tärkeä innoittaja hänen taideharrastuksessaan.

Suuri osa Petterssonin elämästä oli mielisairauden leimaamaa, ja hän kuoli Grelsbyn mielisairaalassa vuonna 1937 vain 44-vuotiaana, diagnoosinaan skitsofrenia. Vähän ennen kuolemaansa Pettersson koki jonkinlaisen läpimurron Maarianhaminassa järjestetyssä suuressa näyttelyssä, mutta sen toteutuessa hän ei ollut enää henkisesti kykenevä nauttimaan menestyksestä ja oli jo tuhonnut osan taiteellisesta tuotannostaan. Hänen kirjalliset teoksensa julkaistiin vasta 1970-luvulla, ja 1900-luvun alun Ahvenanmaan elämän kuvaajana Pettersson on vertaansa vailla. Hänen kirjallisen tuotantonsa mielikuvituksellisuudessa, ilmeikkyydessä ja eksistentiaalisissa kysymyksissä voi helposti löytää yhtymäkohtia myös hänen kuvataiteeseensa.

Huolimatta itseään vaivanneesta henkisestä synkkyydestä Pettersson pyrki säilyttämään puhtaan, kaunistelemattoman ja jopa hieman naiivin elämänkatsomuksen. Olipa elämä kuinka raskasta tahansa, sisäistä kaaosta vastaan tuli taistella iloa omaksumalla. Tämä motto näkyy erityisesti nyt myynnissä olevassa teoksessa "Ratsastavat lapset", jossa lapset uhmaavat rohkeasti pelottavaa ympäristöään ja heidän allaan avautuvaa kuilua. Tai kuten Joel Pettersson, joka tunnetaan myös "Ahvenanmaan van Goghina", totesi eräänä euforisena hetkenä: "Minä hyppään. Haluan tanssia. Ja aion pitää mieleni avoimena ja iloisena kuin lapsen".