Helene Schjerfbeck rakasti hiljaisuutta ja vaati opettajanakin oppilaitaan keskittymään hiljaisuudessa. Hän ei omistanut radiota eikä puhelintakaan. Tämä hiljaisuuden vaatimus ei kuitenkaan sulkenut pois hänen maalauksiensa musikaalisuutta, valon ja varjojen rytmiä ja värien harmoniaa.
Musiikki (Ingeborg parvekkeella) on myös hiljaisuuden kuva: androgyyninen Ingeborg kuuntelee silmät suljettuina ennen kaikkea soivaa sisintään, jota abstrakti maisema heijastaa. Hämärän värit ovat mehevän syvät, ilta pehmentää ääriviivoja, luo turvallisuutta, jota täydentää tummuutta vasten iso vaalea pallomainen muoto ja leikkisät kaaret valoa vasten. Tunnelma on hellävarainen, vaikka kyseessä on vahvat kontrastit: upottavan tumma vihreä ja vaalea pyöreä akordi, kuin Ingeborgin otsasta singonneena, ja jälkisointi toisensa leikkaavista kaarista.
Ingeborgin hahmo on sävykkäästi maalattu, Schjerfbeckin tunnusomaista kuultavaa, kerroksellista taitoa, mikään ei huuda huomiota, mutta imee katsojan taikapiiriinsä. Käsien epäsymmetrinen väritys luo rytmiä, samoin puseron sivun punainen korostus. Kasvot ovat myös vienosti punertavat ja ilmentävät vastaanottavuutta ja keskittyneisyyttä.
Schjerfbeckin luokse tuli yllättäen käymään syksyllä 1932 oopperakapellimestari Simon Pergament (myöhemmin Parmet). Lyhyt vierailu teki syvän vaikutuksen Heleneen, hän koki kohdanneensa sukulaissielun, ja kirjoitti siitä sekä Einar Reuterille että Helena Westermarckille. Kiitoskorttiin Pergament oli kirjoittanut Leonardo da Vincin sanat ”Cosa bella mortale, e non d’Arti” (Kuolevainen kaunis katoaa, Taide kestää).
Uskon, että tämä vierailu Tammisaaren kodissa innoitti tähän erityislaatuiseen symbolistiseen maalaukseen Musiikki (Ingeborg parvekkeella).

Leena Ahtola-Moorhouse