Maria Wiik

Maria Wiik oli yksi suomalaisten naistaiteilijoiden todellisista pioneereista. Wiik opiskeli Taideyhdistyksen koulun perusopintoja Helsingissä 1870-luvulla ja myöhemmin Adolf Beckerin yksityisessä maalauskoulussa ja opintojen jälkeen hän matkusti Pariisiin jo vuonna 1875. Wiikistä tuli näin ensimmäinen monista lahjakkaista suomalaisista naistaiteilijoista, jotka jäivät Pariisiin pitkälle 1880-luvulle ja joista kaikista tuli hänen läheisiä ystäviään: Amélie Lundahl, Helena Westermarck, Helene Schjerfbeck ja Elin Danielsson-Gambogi.

Pariisissa oli tuohon aikaan useita yksityisiä akatemioita, joihin naisopiskelijat olivat tervetulleita ja joissa maalaustaiteen uusia suuntauksia ei vain suvaittu vaan myös edistettiin. Suomalaisille naisillemme, jotka kaikki olivat porvarillisen kasvatuksen saaneita ja joiden aiempia opintoja leimasi perinteinen, akateeminen taidekäsitys, kohtaaminen Pariisin monipuolisen taidekentän kanssa oli musertavaa. Ranskassa plein air -maalaus oli jo vakiintunut taideyleisön pariin, ja suomalaisittain vielä radikaalina pidetty impressionismi oli alkanut levittäytyä laajalla rintamalla.

Maria Wiikille siirtyminen ”plainairismiin” tapahtui asteittain. Ensimmäisinä vuosina Ranskassa hän opiskeli Academie Julianissa, jossa akateeminen historia- ja genremaalari Tony Robert-Fleury kuului opettajakuntaan. Vaativasta ja tiukasta asenteesta huolimatta Wiik arvosti häntä suuresti, ja hän oli erittäin ylpeä, kun tämä kerran totesi yhdestä hänen piirustuksestaan: ”Cela va bien” (L. Fogelström/L. Robbart (toim.), De drogo till Paris, Tukholma 1988, s. 224). Suurin vaikutus Maria Wiikin tulevaan taiteilijauraan ei kuitenkaan ollut Robert-Fleurylla, vaan suositulla yksityisopettajalla Pierre Puvis de Chavannella, johon Wiik tutustui 1880-luvun lopulla. Hän edusti tyyliä, jota yleensä pidetään eräänlaisena salonkityyppisenä kompromissina akateemisen naturalismin ja ”raaemman” realismin välillä. Monille pohjoisen asukkaille, jotka pyrkivät maalaamaan ”totuutta”, tästä kultaisesta keskitiestä tuli plein air -maalauksen uusi ihanne.

Kuten Helene Schjerfbeck, jonka kanssa hänellä oli jonkin aikaa yhteinen työhuone Pariisissa, Maria Wiik jäi naimattomaksi ja joutui elättämään itsensä muun muassa opettamalla ajoittain Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä. Ranskassa hän sai useita palkintoja ja tunnustuksia sekä Salonissa että Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1889. Suomessa hänestä tuli 1890-luvun alusta lähtien yksi maan suosituimmista muotokuvamaalareista, ja hän sai paljon tilauksia koulujen, yritysten ja yhdistysten johtokunnilta.

Kuvakehyksessä olevan käsinkirjoitetun merkinnän mukaan maalaus ”Myllymäellä” oli mukana Turun Taideyhdistyksen vuonna 1902 järjestämässä arvonnassa. On mahdollista, että maalaus on tehty nimenomaan tätä tarkoitusta varten, mutta se on voinut olla myös aiemmin tehty ja taiteilija on myöhemmin lahjoittanut sen yhdistykselle. Aihe muistuttaa hieman Wiikin suuresti ihaileman maanmiehen Albert Edelfeltin samaan aikaan tekemiä genremaalauksia. Maalauksessa vaalea pikkupoika istuu sileällä kivilaatalla melko karussa maisemassa, jonka taustalla on mylly. Poika on paljain jaloin, ja hänen ruskettuneet jalkansa, jotka työntyvät esiin shortsien alta, on vedetty korkealle vartaloa vasten. Hänen kädessään on pojalle tyypilliseen tapaan pitkä keppi. Hän kääntää avoimet, hymyilevät kasvonsa taiteilijaa kohti ja vaikuttaa täysin itsevarmalta ja rennolta mallin roolissaan.

”Myllymäellä” on hyvin tehty, ihanan spontaani ja vaatimaton maalaus, joka tuntuu hyvin edustavalta Maria Wiikin tuotantoa ajatellen. Vaikka Wiik jäi lapsettomaksi, hänellä oli erityinen mieltymys lasten maalaamiseen. Useita hänen lapsimaalauksiaan on nykyään Ateneumin kokoelmissa. Yleisesti ottaen Maria Wiik on nykyään edustettuna useimmissa suomalaisissa (ja monissa kansainvälisissä) museoissa. Hän oli myös yksi niistä taiteilijoista, joista merkittävä suomalainen taidekeräilijä Gösta Stenman oli erityisen kiinnostunut.